vain taiteilja ja hänen muusa • just an artist and her muse

 

dedicated to 

Kwon Ji Yong,

my muse

Jokainen taiteilija näkee kauneutta. Niin ilossa kuin surussa, molemmissa jotain maalaamisen tai laulamisen arvoista.  Olkoon sitten putoavat syksyn lehdet, talven harmaa maisema, kevään järven jään kimallus tai kesällä pistävän ampiaisen aiheuttama kipu. Hyvin usein, kauneutta löytyy myös muista lajitovereista. Toisen puhetavassa, toisen masennuksessa, joskus jopa toisen taiteessa. Näin meidän taiteemme jakautuu ympäri maailmaa. Joskus, yksi ihminen pitää sisällään niin paljon kauneutta, että ei häntä voi kuin kutsua muusaksi: Hän pitää taiteilijan yömyöhään hereillä, saa tämän itkemään mutta samanlain myös nauramaan, ehkä molempia samaan aikaan. Muusa herättää tunteita, jotka ovat ainutlaatuisia ja kultaakin arvokkaampaa. Voitko kuvitella. Ehkä juuri sinun hymysi tai kuvasi, on inspiroinut jotain niin, että he ovat luoneet sen taiteeksi, tehneet sillä mammonaa. Sinun hymyn sinun ansiostasi? 

Every artist sees beauty. Both in joy and sorrow, there is always something worth painting or singing about. Whether it’s the falling leaves of autumn, the gray landscape of winter, the shimmering ice on a spring lake, or the pain of a wasp’s sting in summer. Very often, beauty can also be found in other fellow humans. In another’s way of speaking, in another’s depression, sometimes even in another’s art. This is how our art spreads across the world. Sometimes, one person contains so much beauty that you can only call them a muse: they keep the artist awake late into the night, make them cry but also laugh in the same way—perhaps both at the same time. A muse awakens feelings that are unique and more precious than gold. Can you imagine? Maybe it is your smile or your picture that has inspired someone, so much that it was turned into art and brought wealth to them by selling that art. Because of your smile, because of you?

Jokainen taiteilija tarvitsee muusan. Niinkuin olen ennenkin sanonut, ei yksikään taideteos voi olla ihmisen sydämen tai kullan arvoinen, ellei se herätä tunteita. Eikä usein yksikään taideteos muovaannu, ellei taiteilijaa vie jokin tunne eteenpäin. Koska muusa herättää näitä tunteita, on muusa ehdoton vaihe ja työkalu kenen tahansa taiteilijan taiteessa.

Every artist needs a muse. As I have said before, no piece of art can be considered valuable unless it stirs emotions. And often no artwork can become trurly alive unless some emotion drives the artist forward, into making the piece of art. Because a muse stirs these emotions, the muse is an essential step and tool in any artist’s way to making art

Minun muusani, on minusta täydellinen, täydellisin. Ei ole mitään rakkaampaa, kuin oma kulta muusa. Se on se pilke hänen silmässään. Hymy hänen huulillaan. Nauru joka tarttuu.

Se on hänen kasvojensa jokainen pienikin ele, joka viestii minulle aina jotain uutta. Jokainen sana hänen suustaan on tarinaksi kirjoittamisen arvoinen. Hänen omia tarinoita, jatkan mielelläni. Hän luopi yksinään, minä en ilman häntä. Ilman häntä, taidettani ei ole. 

Minua hän inspiroi juuri siksi, että hän on niin monimuotoinen. Hänen pehmeytensä yllättää kenet tahansa. Mutta hän on silti terävä eikä jätä vihalle ja sen kylvijöille tilaa. 

Hänen riiminsä ja taiteensa sykkii hienovaraisuutta, mutta toisin taas karkeutta. Juuri tämä vaihtelevaisuus tekee hänestä kiinnostavan ja urhean, ei hän pelosta pysy yhdessä muotissa. Hän kokeilee ja ilmaisee sen hetken arvostuksensa kohteita ja uskaltaa näyttää, ettei ihmisen kuulu olla yksiulotteinen. Hän on rohkaiseva esikuva ja on onni, että minunlaiseni nuori on saanut kasvaa hän johtavana tähtenään. 

Minun muusani, on kauneintakin kukkaa kauniimpi, kulta saa arvonsa vasta hänen ranteellaan. Hän on kuin enkeli, hänen siipensä kuva musteella koristaa hänen kaulaansa. Se vakuuttaa minut, hän on enkeli taivaasta. Hän ei ole tippunut, ei mikään Jumala noin kaunista täydellisyyttä voisi karkoittaa, muuta kuin kateellisuudesta. Niin kaunis hän on.

My muse is, to me, perfect—the most perfect. There is nothing more beloved than one’s own dear muse. 

It’s the sparkle in his eyes. The smile on his lips. Sound of his laughter that is contagious.

It’s every tiny expression on his face that always wakes something new inside of me. Every word from his mouth is worthy of being written into a story. His stories, I will gladly continue. We both create, yet he creates alone. My art depends on him, without him there's none.

He inspires me precisely because he is so multifaceted. His kindness and gentleness surprises anyone. Yet, he is sharp and leaves no room for hatred or those who sow it.

His rhymes and art are subtle, but at times his pieces of work are filled with coarseness. It’s his variability that makes him interesting and brave; he doesn’t stick to one mold out of fear. He experiments and expresses his interests at that moment, and dares to show that a person isn’t meant to be one-dimensional. He is an encouraging role model, and it’s a blessing that someone like me has had the chance to grow up into a young woman with heart full of art, with him as a guiding star.

My muse is more beautiful than the most beautiful flower, and gold gains its value only worn on his wrist. He is like an angel; the tattooed wings on his neck are proof of that. It convinces me that he is an angel from heaven. He insn't fallen tho—no God could ever banish such perfect creation, except perhaps out of jealousy. That's how beautiful he is.

Varmaan kaikille, oma muusa on tavalla tai toisella jumalallinen. Mutta hän on ihminen, joka tekee hänestä vieläkin täydellisemmän taiteilijan silmissä. Taiteilija huomaa kaikki terävät kulmat, mutta ei väistä pistävää kärkeä. 

Tämä kuva täydellisestä ihmisestä, voi toisin tosin koitua myös ongelmaksi. Muusan kipu muuttuu taiteeksi. Taiteilija ei tunne tätä kipua, koska muusan kärsimys ja poskea alas laskevat kyyneleet, hipovat täydellisyyttä samanlailla, kuin muusan vallitseva hymy ja onnellisuus, joskus jopa enemmän. Se on vaarallinen yhdistelmä. Kun ihminen jumallallistetaan. Koska loppujen lopuksi, ihminen ei ole jumala, eikä täten kaikkivoipa. Hän palaa lopulta loppuun. Mutta nuo polttavat liekit, jotka polttavat muusan poroiksi, ovat taiteilijalle taulun arvoinen esitys. Muusat ovat kuin kultaa, joita me rahvaat himoitsemme. Mutta he ovat ihmisiä tunteineen. Siksi minusta on erittäin tärkeää, että muistamme tämän kun niin epätoivoisesti yritämme kalastella tätä kulta-arkkua. 

Äläkä häpeä ihailuasi muusaasi kohtaan. Jokainen ihminen tavoittelee täydellisyyttä, tavalla tai toisella, se, jos jokin, on inhimillistä. Jonkin itseään suuremman tavoittelu. Oli se sitten avaruus ylhäällämme tai meren salaisuudet alapuolellamme, haluamme kylpeä tässä suuruuden hyvässä tunteessa. Me ihmiset olemme orjia suuremmalle, me ihmiset haluamme alistua paremmalle. Joskus tämä itseään suurempi, voi olla toinen ihminen. Toisin kuin Jumala, kala meren syvimmässä pohjassa tai kuu tuolla kaukaisuudessa, muusa on ihminen. Kosketettava, jonka voipi tunea, myös fyysisesti. Tämä, tekee heistä kauneimman asian maailmassa. 

Surely, for everyone, their own muse is divine in one way or another. But he is human, no God, which makes him even more perfect in the eyes of an artist. An artist notices all the sharp edges but doesn’t mind it at all.

However, this image of a perfect person can also become a problem. The muse’s pain turns into art. The artist does not feel this pain because the muse’s suffering and the tears falling down their cheek brush perfection just as much, if not more, than the muse’s prevailing smile and happiness. It’s a dangerous combination—when a person is deified. Because, in the end, human is no God and therefore not forever powerful. Eventually, they burn out. But those burning flames that reduce the muse to ashes are, for the artist, a performance worthy of a painting. Muses are like gold, which we common people covet. But they are people with emotions. That’s why I think it’s extremely important to remember this when we so desperately try to fish for this treasure chest.

And don’t be ashamed of your admiration for your muse. Every person strives for perfection in one way or another, and that, if anything, is humanlike. Trying to reach something greater than oneself. Whether it’s the space above us or the secrets of the sea beneath us, we want to bathe in that grand feeling of something bigger and better. We humans are slaves to the greater; we want to submit to the bigger. Sometimes this something greater can be another person. Unlike God, the fish in the deepest sea, or the moon in the distant sky, a muse is human. Actually reacheble, someone you can feel, even physically. This makes them the most beautiful thing to ever exist. 

with love, Blu